Time to say goodbye

Huhhuh. En oikein edes tiedä, mistä aloittaa. Lähes 5 kk takana ja kotiin paluu edessä. Mä muistan elävästi sen hetken, kun sain tiedon, että pääsin vaihtoon. Muistan sen hetken, kun pakkasin mun matkalaukkuja ja istuin mun laukun päällä, että se menisi kiinni. Muistan sen hetken, kun hyvästelin poikaystävän juna-asemalla, enkä voinut pysäyttää niitä tuhansia kyyneleitä. Muistan sen hetken, kun astuin lentokoneeseen ja aloitin matkan. Muistan sen hetken, kun juoksin Pariisin lentokentällä minuuttia ennen boardingin loppumista, että kerkeisin koneeseen. Muistan sen hetken, kun saavuin Montpellieriin. Ja nyt olen jo tekemässä täältä lähtöä. Minne katosi tämä kevät?

Mä olen niin sanoinkuvailemattoman onnellinen. Onnellinen siitä, että sain kokea tämän kaiken. Mä todellakin tein sen, mä toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja muutin ulkomaille. Hyppäsin niin kauas omalta mukavuusalueeltani ja mä selvisin siitä. Mä tein sen. En osaa edes omia tunteitani pukea sanoiksi. Onnellisuus kaikesta tästä ja samaan aikaan en voi välttää kyyneleitä. On aika hyvästellä tämä osa mun elämästä, on aika hyvästellä tämä ihana toinen kotimaani ja kaikki mahtavat tyypit, jotka tekivät mun matkasta näinkin ikimuistoisen.

Mä en hetkeäkään mun matkastani vaihtaisi pois. En kyyneleitä, en ikävää, en naurua, en stressiä, en niitä hetkiä, jolloin tanssittiin ympäri meidän asuntoa mun parhaiden kämppisten kanssa, en niitä hetkiä, kun matkustettiin ympäri maata Helin kanssa, en koulutunteja, en juotuja viinilaseja, en syötyjä patonkeja, en kertakaikkiaan mitään. Mulla oli kaikenkaikkiaan aivan täydellinen vaihto ja sain kokea kaiken, mitä halusinkin. Nyt on niin sanotusti takki tyhjänä ja olo on kaikkensa antanut. Mutta silti mä hymyilen. France, je t'aime.